Miten meni (noin niin kuin omasta mielestä)?

Olenkohan tulossa vanhaksi, kun nykyisin aika tuntuu kuluvan kovin nopeasti. Opiskeluviikkoja on jäljellä enää yhden käden sormilla laskettava määrä, vaikka juurihan sitä vasta aloitteli klinikkaa tuoreena kandidaattina. Moni onkin kysynyt tässä vaiheessa – hirvittääkö?

Tässä piilee mielestäni lääketieteellisen koulutuksen hienous. Nimittäin onhan tässä tullut opiskeltua jo aikamoinen tovi, omassa tapauksessani 6,5 vuotta, kohti selvää ammattia. Miksi siis pitäisi hirvittää? Tilanne voisi olla toinen ilman jatkuvaa kliinistä harjoittelua. Olemme täällä Suomessa onnellisessa asemassa, että opiskelujen ohella saa tehdä amanuenssuureja ja myöhemmissä vaiheissa lääkärin sijaisuuksia ja päivystyksiä. Kuinka mahtava onkaan huomata ensin pärjäävänsä, sitten kehittyvänsä ja lopulta osaavansa potilaiden kanssa. Opetettuja ja opittuja taitoja pääsee testaamaan moneen kertaan ennen kuin työelämä tempaa mukaansa. Eihän valmistuminen tietenkään täydellistä lääkäriä kenestäkään tee, ja virheitä sattuu niille kokeneimmillekin. Ammattimme on jatkuvaa oppimista, eikä se lopu siihen, kun suljemme tiedekunnan ovet takanamme. Itseään kouluttamalla voi pitää huolen osaamisestaan myös tulevaisuudessa. Myös kollegoiden tuki on erityisesti kandidaateille ja nuorille lääkäreille tärkeää. Olen ollut onnekas – apua on saanut jotakuinkin aina, kun sitä on pyytänyt. Haluankin jo tässä vaiheessa lausua kiitokseni kaikille niille, jotka ovat auttaneet epävarmaa kandia tekemään omia päätöksiä ja tukeneet tarvittaessa.

Ja jottei unohdettaisi sitä lääkiksen toista tärkeää puolta, niin kyllä sitä oheistoimintaakin on riittänyt. Bileet, sitsit, risteilyt ja kurssimatkat… check. Oheistoiminta on tärkeää vastapainoa pänttäämiselle, hieno väylä kollegoihin tutustumiselle ja yhteishengen luomiselle. Harva meistä tulee selviämään työssä ilman muiden apua, ja kollegapiiriin tutustuminen voi tulevaisuudessa auttaa sen tärkeän konsultaation tekemisessä. Toki kuuden vuoden koulutusputki, jonka päässä odottaa vuosikymmeniä kestävä työura on myös raskas. Moni haluaakin hengähdystauon opinnoista. Nykyisin suosiotaan kasvattava vaihto-opiskelu oli myös osa omaa kasvamisprosessia. Itse kävin hakemassa kokemuksia aina Australiassa asti. Lähteminen oli yksi parhaimmista päätöksistäni, eikä valmistumisen venyminen puolella vuodella lopulta merkinnyt mitään. Vaihdon jälkeen olen lukuisia kokemuksia rikkaampi ja täynnä uutta energiaa. Lisäksi viimeisin vuosi toi mukanaan myös minulle yhden aivan uuden roolin: järjestöaktiivi nosti minussa päätään Suomen Medisiinariliiton hallituksen riveissä. Järjestötoiminnan myötä ollut mukava tutustua opiskelijoihin eri kaupungeista, ja toki on myös hienoa olla mukana vaikuttamassa tällä hetkellä kovankin muutospaineen alla olevaan kandidaatin elämään. Tässä vaiheessa hieman harmittaakin, kun en ole aikaisemmin uskaltanut lähteä mukaan! Haku ensi vuoden SML:n hallitukseen onkin nyt auki, ja edes viimeisenä vuotena ei ole liian myöhäistä.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja on nyt aika siirtyä eteenpäin. Opiskelijaelämä on ollut elämäni parasta aikaa, mutta en usko hauskuuden loppuvan sen myötä. Huomaan, että todella nautin työstäni, vaikka illat usein yöhön saakka venyvätkin. En voisikaan kuvitella tekeväni muuta. Lisensiaatin arvo on jo aivan kulman takana, ja vaikka opiskeluaika on ollut hienoa, koen olevani valmis astumaan ammattiin, johon on hyvin ja rauhassa ehtinyt kasvaa. Tähän on hyvä päättää.

Liisa Viita-aho
Suomen Medisiinariliiton hallituksen jäsen

(Julkaistu alun perin NLY:n blogissa www.nly.fi 27.10.2015)

Kommentointi on suljettu.